Omia tuntoja

Tänään olen nauttinut ruoanlaitosta. Ei mitään erikoista, mutta oman mittani mukaan maukasta ja huomiseksikin talteen jotakin. Eilinen käynti syöpäsairaalassa tutkimuksineen vapautti ja rauhoitti. Tunne on ehkä yllättävä. Kolmen vuoden myönteinen hoitojakso tutkimuslääkkeen avulla päättyi.  Jo kahdesti syöpämerkkiaineitten lisääntyminen on näyttänyt, että lääkkeen teho hiippuu. Siksi hormonilääkitys lopetettiin ja elimistö palautetaan vähitellen normaalitilaansa - syöpineen. Syksyn mittaan selviää, miten jatketaan. Sairaus todettiin kahdeksan vuotta sitten. Hoitoproseduurit ovat neljästi muuttuneet ja myös kehittyneet.  Siinä mielessä toivoa voisi ollakin. Mutta minulle on selvää, että loppukiri on edessä. Voimat valitettavasti vähenevät.  Tämä ajatus rauhoittaa. Eivät minun ponnisteluni, ulkoiluni, ruokavalioni eikä rakkautenikaan ole suuria taudin etenemiseen vaikuttaneet. Mutta jotain uutta olen vaimoni menehtymisen jälkeen kokenut ja oppinut. Siitä olen iloinen ja onnellinen.  Minä

Ukonilman jälkeen ilma on raikas. Luomakunta nousee kyykystään, katsoo ympärilleen, iloitsee kaiken jatkumisesta, pilvien poistumisesta, auringon kipuamisesta kannelleen. Lintukin vielä. Vai oliko se lupaus vieraasta, joka ei tullutkaan?

Paimion parantola 1933 ja Viipurin kirjasto 1935 nostivat Alvar Aallon (1898-1976) arkkitehtina maailmanmaineeseen.  Jokaiselle suomalaiselle sanapari Alvar Aalto merkitsee jotain; rakennuksia, monumentteja ja muotoilua. Luultavasti Aallon mittava toiminta aluesuunnittelussa ja rakentamisen suunnittelun standardien kehittäjänä on jäänyt hänen muun toimintansa varjoon.  Siitäkin huolimatta, että monumentaalisten rakennusten suunnitteluun yleensä liittyy myös lähimmän ympäristön suunnittelu ja rakentaminen.  Kuka enää muistaa, että Helsingin Finlandia-talo on osa Aallon laajaa Helsingin keskustasuunnitelmaa vuodelta 1964 (yksi versio)? Se käsitti koko Töölönlahden ympäristön. Oma henkilöhistoriani sivusi samana vuonna hetken Aallon arkkitehtitoimiston toimintaa aluesuunnittelussa.  Olin juuri tullut työnjohtajaksi Jorvaksen moottoritien suunnittelutoimistoon. Työni käsitti tulevan moottoritien kenttämittaukset ja mm. liittymien maastotutkimukset.  TVH:n moottoritiesuunnitelma oli valmis

Kameran säätö mahdollistaa suurtenkin kohteiden ahtamisen kuvaan. Samalla kohteen mittasuhteet ja perspektiivi kuitenkin vääristyvät. Näin kävi minulle eilen kotiseutumatkallani. Kohde oli historiallinen Sääksmäki. Pikaisesti ottamani kuvat ovat huolimattomia, kuin ohimennen napsittuja. Mutta vika ei ole tekniikassa. Kauneus on kuvaajan silmissä. Kohdetta pitää ajatella, tuntea. Mitä kotiseutu ihmiselle on? Lapsuudessa syntynyt ja perheessä ylläpidetty kuva kodista, elämän tärkeistä paikoista ja henkilöistä? Jotain siihen suuntaan. Minulle kotiseutuun on aina kuulunut juuri tuo Sääksmäen historiallinen ydin, vaikka en koskaan ole siellä asunut. Lapsuuteni ympäristö oli sanan mukaisesti Vedentakana, Rantoolla. Mutta Voipaala ja Rapola linnavuorineen kuuluvat siihen myyttiin, joka kotonani ja suvussani on kotiseudusta luotu. Paikkakunnalla on myös myyttiset merkkihenkilönsä. Heidän nimensä mainitaan aina juhlapuheissa. Sääksmäen kirkkomaalla on suuri osa isänpuoleisesta suvustani. Minä o

Yöllä ukkosti. Hiljaisuuden kuulee ajatusten huudolta. Uutta on päivässä päivän luku vanhaa kertaa jokainen tunti. Sillan sumussa seison yksin.

Mitä minä suruistasi tiedän, tai iloistasi? Suljettu kirja, kovine kansinesi. Takana teksti kyllä, luvuilla numerot, ei nimiä. Ei ole kirja ohut. Viitteitä löytyy, ja kuvia. Harvassa avatut sivut. Katselen niitä. Yhdistelen yhdessä kirjoitettuun. Jotain luulen ymmärtäväni: Sinä olet yksin yhdessäkin. Luottamus on nuoli, omaan nilkkaan ammuttu.  Avun pyyntö pystypäiselle heikkouden merkki.  Ihminen vapaa, oman kuormansa vanki.

Pysähdyksen hetkellä  mieli sumenee. Puun vihreys ilman lehtiä, valo ilman aurinkoa. Puhetta ei kuule kukaan. Sumun hahmoton aukko nielee kertojan kielen. Osoite tuntematon. Palautetaan lähettäjälle.

Ei saisi ajatella, olisi helpompaa. Mutta ilma on tänään, heinäkuun ensimmäisenä, raikkaampi. Se antaa  voimaa ajatukselle. Mietin, miten kaukana minusta ovat EU, NATO, Ukraina ja sota, myös se tuleva, mihin huolella ja hartaudella valmistaudutaan. Iso armeija virkamiehiä ja politiikan niin sanottua eliittiä häärää omiaan minun ja koko lähipiirini päiden yli. Mitään kosketuskohtaa päätöksentekoon ei minulla ole. En ole tässä suhteessa ainoa. Minä olen uhri. Tarjolla olisi osallistumisen terapeuttista spektaakkelia, jos jäljelle jäisi ylenmäärin voimia arkisen päivän yli. Mutta ei jää, ei kiinnosta. Minä en ymmärrä, kuka yksittäinen ihminen voisi sotaa haluta? Vain laumana se on onnistunut. Lauma on myös tykin ruokaa. Sanoi joku viisas. Olemme lauma. Nyt ollaan menossa kohti laajaa katastrofia. Ei pelkästään edessä oleva sota, vaan myös rauhanprosessina juhlittu EU on ylipääsemättömässä kriisissä, juhlapuheyhtenäisyyden varjossa. Prosessit ovat aika, ja prosessit ovat peruuttamattomia.