Omia tuntoja

Jokin aika sitten unelmoin kirjoittavani rakkausromaanin. Viimeisestä rakkaudestani, vanhan miehen rakkaudesta. Tajusin pian, että en osaa, eikä sitä kukaan kustantaisi. Yhä vielä silti ajattelen, että vanhan miehen rakkaus olisi laulun arvoinen. Sitten kirjoitin runon. Se on täällä. "Minä puhun rakkaudesta". Se oli siinä. Pajatso tyhjeni. Lähes kaikki muutamalla rivillä. Nyt olen kirjoittanut rikosromaanin. Huomaan, että ajatukseni rakkausromaanista tuli samalla todeksi. Rajusti ja rujosti. Mutta niin makaa, kuin petaa sanoi entinen likka.

 

Siirrän kirjat hyllyihinsä muistot niiden  mukana. Sadat ovat kirjan kannet mietteet moninkertaiset. Kesän kaikki turhat tuulet, menot pakonomaiset. Nyt on aika talven tulla. Saakin olla viimeinen.

Pyyhin pölyt kirjastasi. Hyllyssäni monta vuotta  kuten muutkin, silloin suuret  vapaat sielut  taistelussaan. Nyt on teillä  yksi maa ja yksi kansa. Sama kieli, sana vapaa. Yksi puuttuu. Se on rauha. Wolf Biermannia muistaen 

Sateinen surullinen katse. Miehen muisti pala paperia. Iso murhe odottaa aikaansa. Se ei paperille mahdu.

http://sirkkuvat.omasivu.fi/   Tämän maalauksen sain ystävältäni kun avustin häntä näyttelyn rakentamisessa.  Olen kuvasta pitänyt koko ajan.  Se loistaa väreissa ja on asetelma ilman asetelmallisuutta. Abstrakti on konkreettista ilman todellisia vastineita.  Olen kuvasta iloinen ja ylpeä.

Minä puhun rakkaudesta  sodan keskellä  koska rakkautta on. Onko vanhan lupa puhua? Tarvitsenko todistuksen? Mitä kaikki ajattelevat, sukulaiset, tuttavat,  edun saajat ja valvojat, koko tuo yhteiskunta: Se on poissa tolaltaan. Rakkaus on riski.  Sitäkö sinä pelkäät tässä ainoassa elämässä?

Tänään olen väsynyt. Kuljen paino niskan päällä. Kuuluu ehkä taudin kuvaan, epäilysten vyöry. Mitä väärin ymmärsin,  mitä oikein tein, tajuton mies? Voitko antaa anteeksi, voinko edes pyytää? Synninpäästöä nyt kaipaan. Kaiken olen tunnustanut.