Onnen aika

Ei saisi ajatella, olisi helpompaa. Mutta ilma on tänään, heinäkuun ensimmäisenä, raikkaampi. Se antaa  voimaa ajatukselle.

Mietin, miten kaukana minusta ovat EU, NATO, Ukraina ja sota, myös se tuleva, mihin huolella ja hartaudella valmistaudutaan.

Iso armeija virkamiehiä ja politiikan niin sanottua eliittiä häärää omiaan minun ja koko lähipiirini päiden yli. Mitään kosketuskohtaa päätöksentekoon ei minulla ole. En ole tässä suhteessa ainoa. Minä olen uhri.

Tarjolla olisi osallistumisen terapeuttista spektaakkelia, jos jäljelle jäisi ylenmäärin voimia arkisen päivän yli. Mutta ei jää, ei kiinnosta.

Minä en ymmärrä, kuka yksittäinen ihminen voisi sotaa haluta? Vain laumana se on onnistunut. Lauma on myös tykin ruokaa. Sanoi joku viisas. Olemme lauma.

Nyt ollaan menossa kohti laajaa katastrofia. Ei pelkästään edessä oleva sota, vaan myös rauhanprosessina juhlittu EU on ylipääsemättömässä kriisissä, juhlapuheyhtenäisyyden varjossa.

Prosessit ovat aika, ja prosessit ovat peruuttamattomia. Aika kulkee vain yhteen suuntaan. 

Kriisit ja katastrofit pakottavat uudelleen organisoitumiseen. Elämä jatkuu. 

Mutta onnen aika on päättynyt, rauhan myötä. Kaipa tämä sitten piti vielä nähdä.