Tässä vaiheessa elämää

Tänään olen nauttinut ruoanlaitosta. Ei mitään erikoista, mutta oman mittani mukaan maukasta ja huomiseksikin talteen jotakin.

Eilinen käynti syöpäsairaalassa tutkimuksineen vapautti ja rauhoitti. Tunne on ehkä yllättävä. Kolmen vuoden myönteinen hoitojakso tutkimuslääkkeen avulla päättyi. 

Jo kahdesti syöpämerkkiaineitten lisääntyminen on näyttänyt, että lääkkeen teho hiippuu. Siksi hormonilääkitys lopetettiin ja elimistö palautetaan vähitellen normaalitilaansa - syöpineen. Syksyn mittaan selviää, miten jatketaan.

Sairaus todettiin kahdeksan vuotta sitten. Hoitoproseduurit ovat neljästi muuttuneet ja myös kehittyneet. 

Siinä mielessä toivoa voisi ollakin. Mutta minulle on selvää, että loppukiri on edessä. Voimat valitettavasti vähenevät. 

Tämä ajatus rauhoittaa. Eivät minun ponnisteluni, ulkoiluni, ruokavalioni eikä rakkautenikaan ole suuria taudin etenemiseen vaikuttaneet.

Mutta jotain uutta olen vaimoni menehtymisen jälkeen kokenut ja oppinut. Siitä olen iloinen ja onnellinen. 

Minä kuulun niihin ihmisiin, joilla ei elämässä sitä "tuuria" ole ollut. Perheen katoaminen ympäriltä oli viimeisin kova isku. Toipumisen mahdollistivat uudet ihmissuhteet. Niistä kiitos teille, nimiä mainitsematta.

Rakastuminen on tässä iässä uhkapeliä. Siihen heittäydyin sokeasti. Mutta en yksin. Maksan siitä myös hinnan. Onko se liian kova, jää nähtäväksi. Keskeneräiset asiat pitää hoitaa, kun vielä henki kulkee ja järki toimii.

Voisin todeta koomikon sanoin: Nyt on hyvä fiilis!

Mutta en totea. Ei se ihan niin hyvä ole. Mutta ahdistus ja masennus on poissa. Se on hyvä saavutus  - elämän tässä vaiheessa.