Kotiseutuni oi voi

Kameran säätö mahdollistaa suurtenkin kohteiden ahtamisen kuvaan. Samalla kohteen mittasuhteet ja perspektiivi kuitenkin vääristyvät. Näin kävi minulle eilen kotiseutumatkallani. Kohde oli historiallinen Sääksmäki.

Pikaisesti ottamani kuvat ovat huolimattomia, kuin ohimennen napsittuja. Mutta vika ei ole tekniikassa. Kauneus on kuvaajan silmissä. Kohdetta pitää ajatella, tuntea.

Mitä kotiseutu ihmiselle on? Lapsuudessa syntynyt ja perheessä ylläpidetty kuva kodista, elämän tärkeistä paikoista ja henkilöistä? Jotain siihen suuntaan.

Minulle kotiseutuun on aina kuulunut juuri tuo Sääksmäen historiallinen ydin, vaikka en koskaan ole siellä asunut. Lapsuuteni ympäristö oli sanan mukaisesti Vedentakana, Rantoolla.

Mutta Voipaala ja Rapola linnavuorineen kuuluvat siihen myyttiin, joka kotonani ja suvussani on kotiseudusta luotu. Paikkakunnalla on myös myyttiset merkkihenkilönsä. Heidän nimensä mainitaan aina juhlapuheissa.

Sääksmäen kirkkomaalla on suuri osa isänpuoleisesta suvustani. Minä olen myyttiä sitkeästi ylläpitänyt ja jatkanut.

Nyt kun katselin kotiseutuani, kuin kameran vääristävän optiikan kautta, ymmärsin, ettei kotiseutuni ja kuvani siitä ole aito.

Sitä eletään, kuin olisi edelleen 70-luku. Turisteja toivotaan maineikkaisiin kohteisiin. Minäkin palaan, aika ajoin kuin turisti ikään. Mutta se ei toimi kotiseutuna.

Eikä elätä ketään. Legendaarinen Siltakahvilakin on enimmäkseen suljettu. Kulttuurikeskus järjestää tunnollisesti näyttelyitä ja tapahtumia, mutta laajempaan julkisuuteen ne eivät nouse.

Ihmiset puuttuvat. Elämä on muuttanut muualle. Kuten minunkin kotiseutuni.