Omia tuntoja

Katsoin sinua salaa. Olit sulkenut silmäsi kun tanssimme taivaisiin. Ulkona vihmoi vettä ulapalla tuuli ajeli aaltoja. Kasvoillasi onnen kauneus.

Eilen tajusin,  että et ymmärrä. Sinä et käsitä, että minä ymmärrän. Miksi olen onnellinen? En käsitä. Mutta yritän ymmärtää.

Eilen söin kukkakaalia ja kalaa. Kukkakaalin maustin voilla, suolalla ja tillillä. Ajattelin sotaa ja rauhaa. Tarvittiin sota, että ymmärrettiin rauha. Synnyin silloin, kun käsittäminen virisi. Isäni oli vielä rintamalla. Rauhan taju näyttää nyt olevan kadoksissa. Keitin kahvit ja ajattelin sotaa. Sitten ajattelin, että olen aikani elänyt. Sota ei enää minua kosketa. Mutta minulla, kuten monilla muillakin ikäisilläni, on ollut lapsia, lastenlapsia ja näilläkin lapsia. Heidän maailmansa sota tuhoaa. Kahvini maistui kitkerältä.

Jos pitäisi valita laulajan säestäjäksi konserttiin muusikko, ei basisti, eikä etenkään kontrabasisti tulisi ensimmäisenä mieleen. Mutta kun kyseessä ovat Sanni Orasmaa ja Antti Lötjönen, ei puhutakaan laulajasta ja säestäjästä, vaan kahden taiteilijan vuoropuhelusta, korkealla ammatillisen osaamisen tasolla. Nimet kuten Duke Ellington ja Thelonius Monk antavat viitteitä vuoropuhelun virityksestä. Kontrabasso on fyysisestikin vaativa soitin. Lötjönen hallitsee soittimensa eikä kavahda jousenkaan käyttöä. Kyllä se jazz-musiikkiinkin soveltuu.  Sanni Orasmaa on paitsi eturivin jazz-laulaja, myös musiikkipedagogi. Se näkyy ja kuuluu hänen esiintymisessään. Joinakin hetkinä ehkä tarpeettomasti. Koronakauden hiljaiselon jälkeen se on ymmärrettävää vallankin, kun tulkinta ajoittain koskettaa hätkähdyttävästi kuulijan mieltä.  Sehän on konsertoinnin syvin tarkoitus. Kauneus on katsojan silmissä, esteettinen elämys kokijan mielessä. Antti Lötjönen ja Sanni Orasmaa Hietaniemen Paviljonki 23.5.2

Käki lupasi kuusi vuotta. Noin vain, etänä oksaltaan. Ei sitä potilas isommin kiinnosta. Ei kysellyt veren painetta, ei  piitannut sokereista. Alapään asioista puhumattakaan. Mielellään sitä kertoisi myös rinnan riemuista ja sydämen suruista.  Kuka niissä myötäelää tai neuvoa antaa? Ei ainakaan käki. Tyhmä lintu. Toisten pesiin munija.

Tämä on sellainen päivä, jolloin vapaat miehet kokoontuvat penkeille ja pientareille tölkkeineen ja pulloineen, kuten muinakin päivinä, viikkoina ja vuosina tätä ennen ja tämän jälkeenkin ja vaihtavat samat ajatukset keskenään yhä uudelleen ja uudelleen. Tänään liehuu Suomen lippu puolitangossa.  Yksi joukosta on poissa. Puheen aiheena hänen lähtönsä on uusi, kunnes muuttuu kaikkien suussa käytyään vanhaksi, kuin tölkkiin unohtunut väljähtynyt olut.

Palavissasi seisot ovella, iso tyttö, hämillisesti hymyillen. Sinä kommunikoit merkeillä, enkä minä ymmärrä ja puhut enteistä, joihin minä en usko. Niinkuin valkovuokot, jotka minulle ojensit.

Suden hetkellä havahdun jälleen katselen jälkiä lumettomassa maassa. Ne ovat tulleet taas    kiertäneet kaukaa       kuin sairaan, jolla on tarttuva tauti ja menneet pois. Luen jäljistä sen, mitä luettavissa on. Oliko se onni, joka tuli ja meni?     Ei se kertonut tulostaan eikä ilmoittanut lähdöstään. Se vain tuli, meni ja jätti jälkensä lumettomaan maahan.

Onnella on joskus aika saapua paikalle pyytämättä kun hetki on koittanut kahden ihmisen katsoa toisiaan tutusti  vielä arkaillen sitä mikä tuleva on jos onni päättää astua peremmälle.

Tänä aamuna heräsin varhain. Suden hetki oli tullut  mukanaan uni. Siinä oli nainen. Kuistiltaan hän osoitti odottavaa autoa. Takaistuimella oli tilaa. Sinne sopi istahtaa  jos mieli matkaan ilman päämäärää. Kuljettajalla kaiken nähneen tyhjä katse.

Audiokertomus. https://www.xn--lhinyttm-0zadd4sh.fi/12 "Tässä kohtaa elämää" jatkuu tältä blogisivustulta. Käsikirjoitus on työn alla. 26.5.2022 Tarina on valmis. Päätin, että sitä ei julkaista. Tarinan jatko kuuluu vain kahdelle ihmiselle. 26.7.2022 Olen työstänyt tekstiä edelleen. Harkitsen uudelleen julkaisemista. 29.7.2023 Olen aloittanut uuden kirjan kirjoittamisen aiheesta.

Nämä valoisat aamut k orvaus kevään menetetyistä hetkistä. Mutta ei ajasta sillä aikaa ei ole.

Blogini sisältää henkilökohtaisia tuntoja, muistoja ja tuumailuja. Yhteiskunnalliset mietteeni ovat blogissa WordPress, Ajatuksia siitäkin huolimatta, Kari K. Arvola. Tässä blogissa olen tai yritän olla ihminen. En entinen toimittaja, en eläkeläinen enkä mitään muutakaan. Elämä esiintyy vuosikymmenten kulussa monin kasvoin. On iloa, surua, koettelemuksia ja selviämisiä. Lopputulos on kuitenkin varma. Ei elämästä selviä hengissä. Sitä ennen jutellaan. Uutta ja vanhaa, omaa ja varastettua.