Syöpää ja sairautta

Se oli paha sana. 

Vaikea ajatella, ja vaikea lausua: syöpä. Eihän sellaisen kuulunut minuun iskeä, perusterveeseen ihmiseen? Mutta niin se vain oli ja siihen tyytyminen.

Vähän kaikkeen tottuu ja sairaalaan laitostuu. Pian se oli miltei kodikas, tuttu paikka, Syöpäkeskus, Paciuksenkatu 3, Helsinki.

Tutuksi tuli myös kahvio. Siellä enemmän tai vähemmän syöpäiset odottavat jotain kuka ruokaillen, kuka virkistystä juomasta etsien.

Monilta asiakkailta puuttuvat hiukset hoitojen seurauksena. Joidenkin päässä on huonosti istuva peruukki. Muoti suosii nyt syöpäisiä kaljupäitä.

Talo on täynnä siivousta, osaamista ja tekniikkaa. Lähes kahdeksan vuoden asiakkuuden jälkeen suhtaudun luottavaisesti hoitajiini ja lääkäriini. Heistä minun henkeni riippuu.

Tiedän, että en parane. Jossain vaiheessa hoito loppuu. Silloin kustannus ylittää selkeästi odotetun hyödyn.

En kuolemaa sanottavasti pelkää. Sitä on saanut perheen piirissä opetella sietämään. Uskon, että kun aika tulee, se on helpotus.

Toivon voivani sanoa vanhan viisaan tavoin: Hän kuoli elämästä kyllänsä saaneena.